Järjestösosiaalityötä oppimassa

Olen suorittamassa sosiaalityön opintoihin kuuluvaa käytännönopetusjaksoa puoliksi Lapin sosiaali- ja terveysturvayhdistyksessä ja puoliksi Järjestöpiste Joikussa. Kymmenen viikon käytännönopetusjaksostani on nyt takana yhdeksän viikkoa, eli aikani täällä alkaa olla lopuillaan. Olen tässä ajassa ehtinyt oppia valtavan paljon uusia ja tärkeitä asioita, enkä voisi kuvitella parempaa käytännönopetusjaksoa.

Päädyin käytännönopetusjaksolleni järjestökentälle sattumalta, enkä tiennyt yhtään, mitä odottaa. Tietämättömyyttäni yhdistin sosiaalityön lähinnä julkisella sektorilla tehtäväksi virkamiesmäiseksi työksi, joten ajatus sosiaalityön käytännön oppimisesta järjestökentällä tuntui hämmentävältä. Aloitinkin käytännönopetusjaksoni pää täynnä kysymyksiä, joista suurimpana: ”mitä on sosiaalityö järjestökentällä?”.

Loistava käytännönohjaajani Marika Ahola Lapin sosiaali- ja terveysturvayhdistyksestä osasi onneksi vastata kaikkiin ihmetteleviin kysymyksiini, ja sai minut ymmärtämään mitä sosiaalityö todella on. Tässä vaiheessa jo nolottaa oma ymmärtämättömyys, mutta parempi oppia myöhään kuin ei milloinkaan. Tietenkään sosiaalityön ydin ei ole päätöksentekoa siitä, saavatko asiakkaat palveluja vai eivät. Sosiaalityö on työtä ihmisten hyvinvoinnin eteen ja sen lähtökohtana on ihminen itse kokemuksineen.

Olen käytännönopetusjaksoni aikana oppinut, millaisilla keinoilla ihmisten hyvinvointia voi ajaa. Lapin sosiaali- ja terveysturvayhdistyksessä tehdään erittäin hienoa rakenteellista sosiaalityötä vaikuttamistyön kautta. Olen ollut erityisen ihastunut juuri rakenteelliseen sosiaalityöhön, sillä vaikuttamalla suurempiin linjoihin ja rakenteisiin voidaan parhaiten edistää hyvinvointia suuremmassa mittakaavassa. Yhdistyksessä ei kuitenkaan unohduta rakenteelliselle tasolla, vaan kaiken työn pohjana ovat ihmiset kokemuksineen. Jos olisin viettänyt koko käytännönopetusjaksoni Lapin sosiaali- ja terveysturvayhdistyksessä, olisin saanut syvällisesti oppia vaikuttamistyötä, mutta työn lähtökohta eli ihmiset olisivat jääneet kaukaisemmaksi asiaksi.

Onnekseni olen kuitenkin saanut juosta Järjestötalossa kahden kerroksen välillä, ja yläkerrassa Järjestöpiste Joikussa toinen ohjaajani Riikka Wikström on opettanut minulle paljon ihmisten kohtaamisesta. On ollut hienoa päästä mukaan erilaisiin kohtaamisiin, joissa on voinut kohdata ihmisiä tasavertaisena ja kiireettömästi. Olen oppinut kuuntelemaan ja antamaan arvon ihmisen omille kokemuksille. Olen myös oppinut paljon kuuntelemalla ihmisten kokemuksia. Kaikissa sosiaalityön kohtaamisissa pitäisi olla paikalla kaksi asiantuntijaa: ihminen oman elämänsä asiantuntijana ja työntekijä oman alansa asiantuntijana. Vain yhdistämällä kummankin tiedot ja taidot voidaan päästä hyvään lopputulokseen.

Sekä Järjestötalon monet toimijat että monissa verkostoissa toimivat ohjaajani ovat mahdollistaneet tutustumisen laajasti Rovaniemen sosiaali- ja terveysjärjestöjen kenttään. Olen kiitollinen kaikille, jotka ovat antaneet minulle aikaansa kertoakseen omasta toiminnastaan. Kaikki mitä olen nähnyt, kokenut ja oppinut on sytyttänyt minuun palavan halun päästä töihin järjestökentälle. Jos kuitenkin tulevaisuudessa päädyn työskentelemään julkiselle sektorille, uskon tulevani hyväksi sosiaalityöntekijäksi, joka kohtaa asiakkaat arvostavasti ja kuunnellen ja muistaen järjestökentän monet mahdollisuudet ihmisten hyvinvoinnille.

Kaikesta kiittäen

Pilvi Vihanta

Sosiaalityön opiskelija

Miltä sote näyttää?

Kirjoittajana Lapin sosiaali- ja terveysturvayhdistyksen hallituksen jäsen Päivi Salminen

Istuin karkauspäivää Lapin sosiaali- ja terveysturvayhdistyksen järjestämässä sotea puivassa seminaarissa, joka oli nasakasti otsikoitu ”Karkaako sote käsistä?”.

Samalla kun kuuntelin hyviä luentoja, mietin että me puhumme sotesta kuin sillä olisi ruumis ja yksilöllinen tietoisuus. Se tulee, ei tule, karkaa käsistä, laittaa uusiksi, menee uudistuksen edellä, katoaa itsehallinnon alle, muuttaa rakenteita ja tekee vaikka mitä. Jos sote olisi ihminen, minkä näköinen Sote olisi?

Kuvittelen että kun Sotesta alettiin puhua, se oli moderni yhteiskuntatietoinen varhaisessa keski-iässä oleva virkanainen, joka jo yläasteella ja lukiossa oli toiminut tukioppilaana, opiskeluaikana pitänyt palopuheita lasten, syrjäytyneiden ja vanhusten puolesta ja varttuessaan täysi-ikäiseksi Soteksi, oli päättänyt rakentaa paremman maailman kaikille Pikku-Soteille. Ajan mittaan Sote vanheni, mukavien mekkojen sijaan se alkoi pitää housupukua,  lopulta pukua ja kuinka ollakaan vaihtoi sukupuolensa. Herra Sote pukeutui istuvaan liituraitaan, vapaa-aikana se alkoi purjehtia ja pelata golffia, vaikka halusikin korostaa askeettisen elämän esimerkillisyyttä. Se oli kunnianhimoinen peluri ja uskoi voivansa pelata skenellä monella pallolla yhtä aikaa. Vähitellen huolet ja työpaineet alkoivat näkyä, puttaus ei enää sujunut ja iltaisin Sote usein ajatteli että onko pakko – ja totesi että on, pakko on, ei tästä enää voi perääntyä  - ja raahusti sänkyyn noustakseen taas huomenna puurtamaan.

   

Tämän päivän sote-keskustelulle tuntuu olevan ominaista että enemmän kaikilla on kysymyksiä kuin vastauksia. Monet tunnustautuvat sote-väsyneiksi sote-veteraaneiksi  ja yhä harvempi enää puhkeaa intoon ja paloon sotesta puhuttaessa. Se on kovin harmillista, jostakin draivi  olisi syytä uudelleen löytää, ei muutoksen tarve ole minnekään kadonnut. Sote-palveluiden uudistamisen taustalla olevat yhteiskunnalliset tekijät kuten ihmisten erilaiset mahdollisuudet elää terveenä ja hyvinvoivana, väestön vanheneminen, palvelutarpeiden ja –vaatimusten kasvu sekä kustannuspaineet eivät ole hävinneet. Jokainen sote- palveluiden käyttäjä ja tekijä tietää että parantamisen varaa on. Voi myös kysyä, emmekö me voi alkaa tehdä asioita toisin jo nyt, eihän sitä mikään laki tai hallinnon rakenne kiellä.

Päivi Salminen

Lapin sosiaali- ja terveysturvayhdistyksen hallituksen jäsen